Muista hymyillä

Hei

Olen miettinyt viime aikoina hyvin paljon elämän reiluutta, miksi jotkut voittavat miljoonia lotoissa ja jotkut saavat keräilevät viimeisiä ehjiä luitaan moottoritienvarressa? Onko kiittämätöntä olla kiukkuinen siitä, että kaikki menee päin helvettiä, kun kuitenkin on hengissä? Onko väärin menettää malttinsa lääkärinvastaanotolla, joka tekee olettamuksia ja vielä puhuu päälle, keskittyy epäolennaiseen ja tutkii puolihuolimattomasti, eikä lähetä edes röntgeniin, vaikka vakuutusyhtiön maksusitoumus on hänen nenän edessä. Toisaalta onhan se ihan, hyvä ettei turhan usein altisteta säteilyille etenkään pään ja kaulan aluetta, katsokaas kun kilpirauhanen on hyvin herkkä elin. Mutta toisaalta kun miettii että pelkästään kuuden nikaman päässä lihaksilla tuettuna holtittomasti heiluu viiden kilon pallo, jossa on meidän kaikki elämämme vaadittavat toiminnot, niin turha niitä nikamia on tutkia, saatetaan vaan saada taas yksi neliraajahalvaantunut.

Todellisuudessa riski halvaukseen on pieni, jos olisin itseni satuttanut niin pahasti makaisin sairaalassa kauluri kaulassa. Joten kyllä olen helvetin onnekas ja kiitollinen ettei tämän pahemmin käynyt. Mutta toisaalta jatkuvasti jähmeät niskat ja jäytävä päänsärky saavat ne loputkin hermot katkeamispisteeseen.

Nyky-yhteiskunta vaatii ihmistä pärjäämään, oli elämäntilanne mikä hyvänsä. vaikeita elämäntilanteita ei suvaita; töihin on mentävä silloin kun töitä on ja on muistettava olla kiitollinen niistä töistä. On hoidettava virastoasiat 8-16 välillä oli sinun työvuorosi sitten mihin aikaan tahansa. jos et ehdi nukkua koska sinun oli hoidettava pakolliset asiat niin et saa olla töissä väsynyt tai hitaampi kuin aikaisemminkaan, niihin työnantaja puuttuu heti. Ihmisiä ei oikeasti kiinnosta erositko ja hajosiko pesukoneesi, saati se että kuinka voit, kun ajoit kolarin. Jos et hymyile ja naura niin ihmiset kaikkoavat ympäriltäsi.

Samalla kun meikkaan masennuksen meikkivoiteen alle ja maalaan hymyn huulilleni, tunnen itseni väsyneemmäksi kuin koskaan. Maskaralla suljen suruni silmiini, ei voi itkeä meikit valuvat. Tunnen kuinka, menen sisältä sikkuralle, kunpa olisi joku jolle puhua joku joka todella kuuntelisi. Ei tarvitsisi puolustaa tai neuvoa vaan kuunnella ja olla tuomitsematta.  Niin kauan maalaan hymyn huulilleni, kun olen näin yksin.

Niin kauan olen näin yksin, kun minun on pärjättävä, vaikken jaksaisi.

Niin kauan jään avun ulkopuolelle, kun minulla on velvollisuudentunto ja halu pärjätä kaikesta huolimatta, sitten kun en enää välitä ja jään kotiin kykenemättä liikkumaan senttiäkään, sitten saan apua, mutta se on liian myöhään, en tarvitse apua enää sitten kun en enää välitä, tarvitsen apua nyt kun kaikki on vielä mahdollista.

-Juliana  

Silti elossa.

Hei

Siitä on taas tosi kauan, kun kirjoitin viimeksi, niin paljon tapahtui sinä päivänä ja sen päivän jälkeen, kun päätin aloittaa kirjoittamisen uudelleen. Jouduin sairaalaan massiivisen verenvuodon takia, ohutsuoleeni oli revennyt jostain syystä haava, kävin teholla ja pääsin parin päivän päästä kotiin. Olin reilu kaksi vuorokautta kotona ja se uusiutui, tällä kertaa tarvittiin ambulanssi hakemaan minut ja teho tiimi varmistamaan, että pysyin hengissä, nyt minut tutkittiin eikä päästetty kotiin ennen kuin tilani oli varmistettu turvalliseksi, ja koko tuon ajan rakas avomieheni oli suurimman osan vuorokaudesta luonani, vaikka yleensä vain nukuin. Hän huolehti minut terveeksi ja varmisti ettei minulle tapahdu mitään pahaa enää sen jälkeen.

Lopulta viikkoa ennen joulua hän kertoi, ettei enää rakastanut minua niin paljon, että suhde voisi tästä enää edetä, tässä olisi kaikki. Päätimme erota, itkimme molemmat sen yön sylikkäin. Se oli ainoa oikea päätös, siitäkin huolimatta, että se repi minut niin palasiksi etten pystynyt enää nukkumaan. Mietin jo itseni tappamista, kun en enää vain kestänyt sitä kaikkea. Menin lääkärille ja kerroin etten enää oikeasti jaksa mitään, olen niin väsynyt kaikkeen, että kuolen. Sain kerrankin apua heti. Lääkkeet masennukseen ja ahdistukseen.  Vietimme joulun yhdessä, kävimme hänen äidillään ja lopulta menin itse kotiin hänen mennessä käymään isällään. Olin väsynyt ja surullinen päivän ponnistukset ottivat veronsa, halusin tirauttaa pari kyyneltä ennen hänen tuloaan.

Uudenvuodenkin vietimme yhdessä, Olimme jälleen hänen äidillään, vitsailimme yhteisestä tulevaisuudesta ja siitä, kuinka matkustaisimme kaikki kolme johonkin lämpimään paikkaan. Olimme molemmat laittaneet asuntohakemukset sinä päivänä.

Lopulta muutto käynnistyi täydellä rytäkällä, molempien saadessa ensimmäiset asunnot joihin oli hakenut. Muuton aikana molemmat väsyivät todella paljon. Kävimme töissä, yritimme selvitä tilanteesta, muuttaa ja järjestää asioita jotka eivät millään tahtoneet mennä niin kuin olisi pitänyt. Lopulta muuton aikana hajosi pari selkää, auto ja pesukone. Muutama tavara päätyi väärään paikkaan ja loppusiivous tehtiin järkyttävällä vauhdilla muutamassa tunnissa vain, jotta pääsimme toteamaan, että unohdimme ruoat parvekkeelle viimeisten vaihtovaatteiden kanssa.

Muutosta tuli painajaismainen. kaikki mikä pystyi menemään pieleen, meni myös pieleen. JA vakuutusyhtiö josta otin kotivakuutuksen osoittautui todella huonoksi. On mennyt yli 3 viikkoa vahinko ilmoituksen teosta enkä ole vieläkään saanut päätöstä, saati lisäselvityspyyntöjä. Aion vaihtaa vakuutusyhtiötä.

Lopulta kun kaikki mukamas alkoi rauhoittumaan niin ajoin kolarin moottoritiellä niin että nyt olen kotona muutaman päivän sairaslomalla niskojenjäykkyyden sekä päänsäryn joka ei ota laantuakseen takia.

Joka päivä toivon että voisin käpertyä hänen kainaloonsa, hengittää hänen tuoksuaan ja sulkea silmäni unohtaakseni edes hetkeksi tämän kaoottisen tilanteen. Sitä vastoin käperryn kylmään vuoteeseeni yksin, ja toivon nukahtavani mahdollisimman nopeasti, ennen kuin musertava ikävä pyyhkäisee ylitseni. jonka jälkeen nukkumisesta ei tule enää mitään.

Olen elossa ja iloinen siitä, vaikka välillä haluankin vain luovuttaa.

-Juliana