Muista hymyillä

Hei

Olen miettinyt viime aikoina hyvin paljon elämän reiluutta, miksi jotkut voittavat miljoonia lotoissa ja jotkut saavat keräilevät viimeisiä ehjiä luitaan moottoritienvarressa? Onko kiittämätöntä olla kiukkuinen siitä, että kaikki menee päin helvettiä, kun kuitenkin on hengissä? Onko väärin menettää malttinsa lääkärinvastaanotolla, joka tekee olettamuksia ja vielä puhuu päälle, keskittyy epäolennaiseen ja tutkii puolihuolimattomasti, eikä lähetä edes röntgeniin, vaikka vakuutusyhtiön maksusitoumus on hänen nenän edessä. Toisaalta onhan se ihan, hyvä ettei turhan usein altisteta säteilyille etenkään pään ja kaulan aluetta, katsokaas kun kilpirauhanen on hyvin herkkä elin. Mutta toisaalta kun miettii että pelkästään kuuden nikaman päässä lihaksilla tuettuna holtittomasti heiluu viiden kilon pallo, jossa on meidän kaikki elämämme vaadittavat toiminnot, niin turha niitä nikamia on tutkia, saatetaan vaan saada taas yksi neliraajahalvaantunut.

Todellisuudessa riski halvaukseen on pieni, jos olisin itseni satuttanut niin pahasti makaisin sairaalassa kauluri kaulassa. Joten kyllä olen helvetin onnekas ja kiitollinen ettei tämän pahemmin käynyt. Mutta toisaalta jatkuvasti jähmeät niskat ja jäytävä päänsärky saavat ne loputkin hermot katkeamispisteeseen.

Nyky-yhteiskunta vaatii ihmistä pärjäämään, oli elämäntilanne mikä hyvänsä. vaikeita elämäntilanteita ei suvaita; töihin on mentävä silloin kun töitä on ja on muistettava olla kiitollinen niistä töistä. On hoidettava virastoasiat 8-16 välillä oli sinun työvuorosi sitten mihin aikaan tahansa. jos et ehdi nukkua koska sinun oli hoidettava pakolliset asiat niin et saa olla töissä väsynyt tai hitaampi kuin aikaisemminkaan, niihin työnantaja puuttuu heti. Ihmisiä ei oikeasti kiinnosta erositko ja hajosiko pesukoneesi, saati se että kuinka voit, kun ajoit kolarin. Jos et hymyile ja naura niin ihmiset kaikkoavat ympäriltäsi.

Samalla kun meikkaan masennuksen meikkivoiteen alle ja maalaan hymyn huulilleni, tunnen itseni väsyneemmäksi kuin koskaan. Maskaralla suljen suruni silmiini, ei voi itkeä meikit valuvat. Tunnen kuinka, menen sisältä sikkuralle, kunpa olisi joku jolle puhua joku joka todella kuuntelisi. Ei tarvitsisi puolustaa tai neuvoa vaan kuunnella ja olla tuomitsematta.  Niin kauan maalaan hymyn huulilleni, kun olen näin yksin.

Niin kauan olen näin yksin, kun minun on pärjättävä, vaikken jaksaisi.

Niin kauan jään avun ulkopuolelle, kun minulla on velvollisuudentunto ja halu pärjätä kaikesta huolimatta, sitten kun en enää välitä ja jään kotiin kykenemättä liikkumaan senttiäkään, sitten saan apua, mutta se on liian myöhään, en tarvitse apua enää sitten kun en enää välitä, tarvitsen apua nyt kun kaikki on vielä mahdollista.

-Juliana